Tosi puuduttavat jääkiekon MM-kisat.
 
Ruotsin lohko on ihan pellelohko. Ei ihme, että ei tahdo porukkaa kiinnostaa Latvia-Tanska ja Italia-Norja -otteluiden kaltaiset tahkoamiset.
 
Seitsemän ottelun pitkä pakkopullaputki ennen ratkaisevaa kahdeksatta pudotuspeliä, jolloin kisat periaatteessa vasta alkavat.
 
Suomen jääkiekkomaajoukkue on toistaiseksi pelannut tutussa kotikisakipsissä nihkeää catenacchio-jääkiekkoa.
 
Ennen kisat olivat kansaa yhdistävä tekijä.
 
Nyt kanavakikkailut ja sikamaiset kalliit liput tekivät pelistä herrojen herkkua.
 
Pullon henki kotikisoista karkasi jo kisojen alkupäivinä.
 
Tähän kaavaan sopii oikein hyvin, että Ruotsi voittaa maailmanmestaruuden.
 
Mutta vielä pitää tahkoa mm. Ranskan ja Kazakstanin kaltaisia joukkueita vastaan.
 
Pääasia on, että selviytyy lohkossaan neljän parhaan joukkoon.
 
Puolivälierävastustaja tulee omasta lohkosta; luultavimmin joukosta USA, Kanada, Sveitsi.
 
 
No, ehkä peli alkaa kulkea Suomen joukkueella, kipsi karisee ja maaliverkot alkavat heilua ja näistä tulee kisat vielä.
 
Välillä tulee ikävä Neuvostoliiton aikoja. Neuvostoliitto naputteli ensimmäisessä erässä Suomea vastaan lihaksia avaavat ja rentouttavat 4-0 tai 5-0 -luvut ja ryhtyi pelaamaan. Anssi Kukkonen huusi kimeällä äänellä jotain Suomen merkityksetöntä 1-5 tai 1-10 kavennusmaalia ja kaikki hyrisivät kotikatsomoissa tyytyväisyydestä, kun Suomi pystyi järkyttämään suurta ja mahtavaa Neuvostoliitto.
 
Yleensä Neuvostoliitto aina ärsyyntyi Suomen maaleista ja naputteli siihen päälle aina pari kolme maalia.
 
Isokokoinen maalivahti, isokokoiset puolustajat, mailaviidakko jne...Nykykiekosta on tullut vähämaalista nyhjäämistä. Laji alkaa hieman muistuttamaan jalkapalloa.
 
Tosin maailmanmestaruuteen riittää, kun voittaa kaikki pelit 1-0 ja alkulohkossa on varaa hävitäkin ainakin yksi peli.



 

o

 

Pönötän kuvassa Pekka Langon, Lanko-Pekan, kanssa Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahaston 44. vuosijuhlassa Korundissa, Rovaniemellä. Lanko-Pekka on lappilainen kulttuuripersoona sanan varsinaisessa merkityksessä; metsätalousinsinööri, kirjailija, juontaja ja tarinankertoja, jonka viimeisin kirjallinen tuotos muistaakseni on Me tulemme taas. Tukkilaiskisat kautta aikojen. Pekalla tuskin on mitään kuvan julkaisemista vastaan.

Kolmiosaiseksi suunniteltua Kairassa -trilogiaani ovat toistaiseksi tukeneet apurahoin eri vuosina: Lapin läänin taidetoimikunta, Suomen Kulttuurirahaston Lapin rahasto, Otavan Kirjasäätiö sekä Kirjailijoiden ja kääntäjien kirjastoapurahalautakunta.

Kirjani ovat toistaiseksi: Juuret kairassa ( Otava, 2007 ) ja Kirveeniskuja kairassa ( Otava, 2011 )

Erittäin suurena apuna kirjoitustyössä ovat toimineet Otavan kustannuspäälliköt Tero Norkola ja Jarkko Vesikansa ja erityisesti Aila Järvenpää. Kiitos heille tähänastisesta yhteistyöstä.

 

Itse apurahoistani kenenkään ei kannata repiä pelihousujaan.

Viime vuonna tuloni olivat alle 8 000 euroa vuodessa ja ollessani velkajärjestelylain alainen hoitaessani yhä 80-luvun lopulla syntyneitä velkoja, pidän kyllä huolen siitä, että hoidan asiani.

Siinä asiassa minua avustaa Rovaniemellä Rovaniemen kaupungin velkaneuvoja.

Mutta kirjoittamisen iloa minulta kukaan ei voi viedä.




 

Suomi on kuin etelä-amerikkalainen sotilasjunttavaltio, jonka rikas eliitti kuppaa köyhän kansan varat.


 

Kun kaivosvaraus käsittää ne alueet, mistä parhaimmat elämän muistot ovat, nuoruudesta, menneisyydestä, viattomuuden päivistä, jolloin kaikki oli nuoren miehen silmin hyvin ja oma isä näytti ylimaalliselta jättiläiseltä - kun kaivosvaraus ympäröi nuo sielunmaisemat, sitä ajattelee, että toivottavasti tästä ehtisi hautaan ennen kuin kaikki loppukin häpäistään.
 
Me kaikki kuolemme kerran.
 
Luontokin.
 
Kun minä olen poissa, jää vanha nuotionpohja, vanha tervaskanto, vanha pienen joen ylitse kaadettu lahoava ylityspuu.
 
Erehdyin kerran nimittämään erään pohjoiseen viettävän vaaran laidan ja sieltä avautuvat näkymät Temppeliaukioksi.
 
Eräänä päivänä olivat vain kannot ja kynnösaukea muistuttamassa minua humisevista petäjistä.
 
Minulle luonto ei merkitse, ei ole koskaan merkinnyt, eikä tule merkitsemään, rahaa eikä työpaikkoja.
 
Luonto on pyhä paikka, jonka hiljaista ääntä ihminen ei halua eikä uskalla kuunnella.   
 
Jos olisin nuorempi puolustaisin luontoa kiväärin kanssa.
 
Nyt olen väsynyt; väsynyt katsomaan tuhoa ympärilläni.
 
Ymmärrän miltä intiaaneista aikoinaan tuntui.
 
Heiltä vietiin kaikki, mihin he uskoivat.
 
Tilalle tuli viina, reservaatti ja sivistys.
 
Kun tuhoamme luonnon, tapamme viimeisen ylpeyden aiheen itsestämme ja tiedämme rikoksemme suuruuden.
 
Siksi häpeämme.
 

Häpeän kotikaupunkiani Rovaniemeä siinä, että se ei pysty puolustamaan edes Ounasvaaran erämaa- ja luontoarvoja.

Tuhon käärme hiipii ylös Kemijokivartta lähemmäksi rakkaita maita.

Kaikkeenhan tottuu, kun paaduttaa sydämensä.

Luonnon osalta en tule koskaan tekemään niin.